Tiivistelmä:

Jyrki Outinen, Suomalaisten ja turkkilaisten ystävyyden kasvot Turkin sodassa 1877 – 1878.

Tarkastellessani Venäjän–Turkin -sotaan osallistuneiden suomalaisten turkkilaisista muodostamaa kuvaa törmään toistuvasti hypoteettiseen ajatukseen, että suomalaisilla oli melko myönteinen kuva turkkilaisista. Tarkastelen aihettani yhden sotamuistelman kautta. Pitkäikäiseksi elänyt sotilas Sten Anders Wallin (1853–1937) oli kirjoittanut sen täysin toisessa ajassa ja maailmanhistoriallisessa tilanteessa kuin ne sotilaiden muistelmat, jotka julkaistiin heti Turkin sodan jälkeen, todennäköisesti vasta 1920–30-lukujen taitteessa. Retrospektiivisuus tuo tietysti kerrontaan sekä visioita että virheitä. Turkkilaiskuvan taustaongelmissa ensinnäkin on syytä kysyä, millainen oli suomalaisten sotilaiden suomalaisuus. Keisarillinen armeija integroi heidät omaan monikulttuuriseen maailmaansa. He omaksuivat tämän kulttuurin jo ennen Balkanille lähtöä. Muistelmissa kerrotaan monista Osmanien Balkanin kansoista.

Positiivisuus tarkastelussani voidaan löytää myönteisestä kansanomaisesta huumorista, sotilasammatillisesta diskurssista, eksotistisesta uteliaisuudesta ja varsinkin arjen kohtaamistilanteiden kuvauksista. Sotilaiden hämmästyksen tunteita ei pitäisi automaattisesti tulkita negatiiviseksi turkkilaisuuden representoinniksi. Kansanomainen humoristinen myönteisyys johtui osittain sotilaiden halusta saada muistelmillaan viihdyttävää julkisuutta. Huumoritilanteissa usein tapahtuu jotain absurdia ja valtarakenteita kyseenalaistavaa. Sotilaat kunnioittivat turkkilaisia sellaisina vihollisina, jotka olivat kuin urheilupelin tasaveroinen kilpakumppani.

Kolmas positiivisuuden puoli on eksotismi tai jopa jonkinlainen eskapismi, missä on myös eroottisia viitteitä. Ehkä keskeiset kuvauskohteet olivat naiset ja ruoka, koska nämä ehkä kaikkein eniten merkitsivät miehille sodan keskellä. Wallin ei kuitenkaan puhu naisista seksistisesti. Toisaalta eksotismi ei osoittaudu pelkästään orientalistisiksi stereotyypeksi, kiinnostus kohdistuu myös Osmanien Balkanilta löytyviin länsimaisiin asioihin. Arkisissa tilanteissa sotilaat tekivät jotakin turkkilaisten kanssa tai toiminta oli jotenkin suhteessa turkkilaisiin. Usein tällaisissa tilanteissa turkkilaiset kuvataan asiallisesti ikään kuin tasaveroisina suomalaisten kanssa. Myönteinen kuvasto riippui siitä miten suuri oli suomalaisten kulloinenkin perusturvallisuuden ja hyvinvoinnin taso, kuten muonitus, majoitus.

Kuvan ongelmana on se, että kuva viittaa etäisyyteen ja toiseuteen, ystävyys taasen kommunikaatioon. On mahdotonta saavuttaa lopullista totuutta, johtopäätökset ovat arvioita. Wallinin ja muitten sotilaiden muistelmat rakentavat tietynlaisen kuvitellun todellisuuden. Kertoja on oikeastaan lukijan kanssa samanaikaisesti oleva kumppani. Vaikutelmaksi jää, että suomalaisten täytyi ymmärtää turkkilaisia.