Yhteenveto:

Kari Alenius, Kaksi totalitarismin vivahdetta. Sosialistinen ja kansallissosialistinen suhtautuminen kansalaistoimintaan Virossa 1940 – 1944

Artikkelissa käsitellään Neuvostoliiton (1940 – 1941) ja Saksan (1941 – 1944) miehityshallintojen suhtautumista virolaiseen kansalaistoimintaan. Analyysi osoittaa, että kummankin hallinnon asennoituminen oli kielteinen, mikä johti tapauksesta riippuen melko samanlaiseen tai hyvinkin samanlaiseen vallankäyttöön ja valtiolliseen ohjaukseen. Taustalla vaikuttivat sosialistisen ja kansallissosialistisen ideologian ja niistä kumpuavan yhteiskunnallisen ajattelun yleiset lähtökohdat, jotka näennäisestä vastakkainasettelustaan huolimatta olivat pitkälle yhdenmukaisia. Totalitarismia koskevassa laajemmassa keskustelussa ilmiötä nimitetään käsitteellä funktionaalinen samankaltaisuus.

Selvimmin funktionaalinen samankaltaisuus tuli ilmi miehittäjien suhtautumisessa virolaiseen ammattiyhdistystoimintaan. Ammattiyhdistysorganisaatioiden nimiä lukuun ottamatta miehittäjien luomat järjestelmät olivat lähes identtisiä, ja niihin siirtymistä myös perusteltiin julkisuudessa lähes identtisin rakenteellisin perustein. Näin oli siitäkin huolimatta, että retorisesti järjestelmät pyrittiin osoittamaan toistensa vastakohdiksi. Käytännössä kumpaakaan järjestelmää ei ollut tarkoitettu työntekijöiden, vaan työnantajan (valtion) edunvalvojaksi. Tavoitteena oli työntekijöiden valvonnan ja työkurin tiukentaminen ja annettujen työpanosten maksimointi.

Joitain poliittisia sävyeroja tuli esiin tutkittaessa miehittäjien suhtautumista nuorisotoimintaan. Kummallekin miehitysvallalle myös nuorisotoiminta oli ensiarvoisen tärkeä toimiala, koska sillä pyrittiin kasvattamaan vaikutuksille alttiimmista nuorista sukupolvista uskollisia miehitysvallalle. Puhtaan organisatorisessa mielessä luodut järjestelmät olivat tässäkin hyvin pitkälle samanlaisia. Ainoa merkittävä ero oli nuorisotoimintaan rekrytoinnissa. Sosialistinen hallinto määräsi jäsenyyden kaikille nuorille pakolliseksi, mutta kansallissosialistinen hallinto jätti jäsenyyden vapaaehtoiseksi pyrkien enemmänkin hankkimaan jäseniä houkuttelemalla. Taustalla vaikutti Viron olosuhteista kummunnut taktikointi – tietoisen vastakohdan tarjoaminen neuvostomiehityksen pakkokäytännölle – eikä varsinainen ideologinen suhtautumisero, koska Neuvostoliitossa ja Saksassa jäsenyys oli kummassakin pakollinen.

Tilannetekijöiden merkitys sävyerojen luojana kävi selkeimmin ilmi vertailtaessa miehittäjien suhtautumista yleishyödylliseen, maltillisia kansallisia tunnuksia esillä pitäneeseen kansalaistoimintaan. Lähtökohtaisesti tällainen toiminta Virossa ei ollut kummankaan miehitysvallan ideologisten etujen mukaista, koska tavoitteena oli sulauttaa virolaiset valtakunnan pääväestöön. Neuvostoliitto kielsikin kyseisen toiminnan kokonaan. Saksa sen sijaan salli sen toistaiseksi, kahdesta syystä. Ensinnäkin Saksassa itsessään toimi vastaavanlainen ennen kaikkea sotaponnistelujen konkreettiseen materiaaliseen tukemiseen soveltunut järjestö kuin mikä Viroon sallittiin perustaa (ERÜ). Toisekseen Saksan miehityshallinto arvioi, että sallimalla pienimuotoinen kansallinen toiminta tällä ideologisesti arveluttavalla mutta muuten hyödyllisellä saralla virolaisten lojaalisuus Saksaa kohtaan ja heidän valmiutensa laajemminkin ahkeroida sotatalouden hyväksi paranisivat. Kyse oli siis pääosin sota-ajan erityisolosuhteiden sanelemasta taktisesta poikkeuksesta.